Unohdan elämän kiireet –
päiväksi luontoon palaan.
Laatokan kevyet vireet
ja katajakallion halaan.
Tervehdin valon seutua,
iltaruskossa uivia lokkeja,
alla siipien tuulta leutoa,
alla jalkojen rantaa korkeaa.
Katajavartion joukossa
suojaan maiseman rauhaa.
Havun tuoksu sykkii kourassa
kuin smaragdirukousnauha.
Linnut keinuvat Laatokan vesillä,
ilta laskee jo pilvien verkkoja,
silloin huomaan, nousee esille
myytyjen tonttien merkkejä.
Tänne on tulossa mökkejä,
saunoja, autoja, aitoja.
Miksi ihminen on niin sokea
eikä ymmärrä ihmettä aitoa?
Luonnon voima ja kauneus
eivät palvele ihmisten oikkuja.
Rahan antama vapaus –
ei ole vapaus oikea.
Urheat katajavartijat
eivät voi vastustaa tuhoa:
ne laskevat vihreät hartiat
ja alkavat silmissä kuihtua.
Rukoilen viisasta Jumalaa:
anna ihmisen himonsa malttaa,
että kauneus, joka pelastaa,
itse säästyisi maailmalta.
