Kesä on tullut ja joet tulvivat yli,
vettä on rajattomasti ja kaikkialla.
Lokit nousevat kirkuen taivaan syliin,
nuori vihreä latva ilmaa halaa.
Luonnon kauneus, avaruus rajaton –
mikään ei täällä katsetta estä,
ja vaimenee puhe tarpeeton
totuudesta ja vapaudesta.
Joen sininen helma laskee taivaaseen,
tuulessa taipuu ruo’on hento varsi.
On maailma yhtä, lehdestä aina pilveen,
huimaavaan korkeuteen asti.
Täällä umpeen kasvaneet pellot ja suot,
kuolleet kylät vinojen aitojen takana.
Lahonneet laivanrungot kuin kuluneet luut,
laiturin paalut nousevat vedestä hampaina.
Ympärilläni näen köyhyyttä, kipua, kaihoa...
Ristitön kirkko narisee katto kallellaan,
hautakummut painuvat maahan, aita lahoaa.
Tätä paikkaa eivät lähesty eläimetkään.
Miksi uhkaamme taivasta, miksi ei mikään riitä?
Mihin olemme menossa tiellä kompastuen?
Vain Jumalan kylvämä siemen alkaa itää.
Se on tärkeä muistaa jokaisen ihmisen.
