Lunta satoi monen monta päivää,
valkoturkkiin kietoutui maa.
Tie häipyy iltaan hämärtyvään,
levotonkin sydän rauhan saa.
Kuumimmatkin himot jäähtyy täällä,
hopeisessa valtakunnassa.
Lunta kaikkialla, joka murheen päällä,
lepää mieli kuin lapsi kehdossa.
Lumi kuutamolla kipinöi ja sulaa...
Muisti vaipuu pian horroksiin:
Taapaamiset, erot – kaikki kuluu,
myös kasvosi ja kätesi.
Unohtuvat äänet, eleet, katseet.
Takaisin en menneitäni pyydä.
Kaikki, mikä on nyt jäänyt taakse
unohtuu – ei ole meidän syytä.
Tulee jos on tullakseen – näin uskon.
On lumellakin tarkoituksensa:
Se peittää, ehkä lieventää tuskan
ja joen vedet rauhoittumaan saa.
Kaikki, mikä tärkeältä tuntuu,
kohta häipyy lumisateeseen.
Laskeutuu pelastava huntu,
sydän pyrkii lepoon ikuiseen
Astun ulos kinoksien haltuun –
löytäisinpä polun eilisen!
Antaudun päivän valon valtaan...
Haluaisin elää kevääseen...
